Hengellinen sodankäynti tai vihollisen hyökkäys - miltä se näyttää…

Syyskuussa opetin Indochina- raamattukoulun oppilaille uskon perusteita. Kurssilla huomasimme, että ainoastaan Jumala on kaikkitietävä, kaikkivoiva, kaikkialla läsnäoleva jne. Kaikki luotu on rajallista. Tästä johtuen sielunvihollinen, Saatana tai mitä nimitystä hänestä halutaankin käyttää, ei ole samaa suuruusluokkaa Jumalan kanssa. Langenneena enkelinä, rajallisena monin tavoin, hän ei voi hyökätä suoraan Jumalaa vastaan vaan keskittää voimansa Jumalan suunnitelman tuhoamiseen. Vihollinen haluaa tuhota kaiken mikä Jumalalle on rakasta, viatonta, puhdasta… Siksi näemme niin paljon esimerkiksi lapsiin kohdistuvaa pahuutta.

Miltä vihollisen hyökkäykset käytännössä sitten näyttävät meidän elämässä? Tässä yksi pieni esimerkki:

Pari viikkoa sitten lapsia kouluun viedessä näin tiellä auton alle jääneenä musta-valkoisen käärmeen. Totesin Kirsille, että tuo väritys jo kertoo siitä, että käärme on varmasti myrkyllinen. Kirsi ryhtyi mielenkiinnosta etsimään kuvia ja tietoa käärmeestä. Kävi ilmi, että kyseinen käärme kuuluu viiden maailman myrkyllisimman käärmeen joukkoon, mutta sitä näkee äärimmäisen harvoin, sillä se liikkuu yöllä. Joku ”käärmebongari” on vuosia yrittänyt löytää käärmettä luonnosta siinä onnistumatta. Erikoisuutena käärmeessä on se, että sen puremaa ei välttämättä tunne lainkaan vaan oireet vain ilmaantuvat myöhemmin. Jopa 50% vastalääkkeen saaneistakin menehtyy puremaan. Mutta käärme tosiaan on harvinainen näky, vaikka niitä harvoin tapaa, eikä se onneksi ole aggressiivinen. Totesimme, että ei varmaankaan ole huolta asiasta.

Syys-lokakuun vaihteessa olin opettamassa Indonesiassa ja Kirsi jäi lasten kanssa viikoksi kotiin. Suunnitelmana oli, että Kirsi siirtyy lasten kanssa jossakin vaiheessa raamattukoululle, koska siitä on helpompi viedä lapsia kouluun ja sähkökatkojen vuosi on mukavampaa olla siellä. Maanantai-iltana olin juuri pitänyt saarnan Indonesiassa, kun saan Kirsiltä viestin, että meillä kotona on käärme. Sisällä talossa, makuuhuoneen oven edessä… ja kyllä, se oli todellakin tuo samainen multi- banded Krait -käärme. Se jonka piti olla äärimmäisen harvinainen. Kirsi oli makuuhuoneeseen mennessä lähes astunut sen päälle, vain noin 10cm päähän. Tilanne selvisi niin, että Kirsi sai hälytettyä kylältä apua ja käärme saatiin tapettua.

Tarina ei kuitenkaan lopu tähän. Seuraavaksi iski todellisuus ja pelko: kuinka lähellä se olikaan, mitä olisikaan voinut tapahtua, mitä jos Lidia tai muut lapset olisivat törmänneet siihen? Samantien alkoi pakkaaminen ja siirtyminen raamattukoululle. Sitten tuli se viimeinen isku… mitä jos käärme ehtikin purra ja Kirsi ei vaan tuntenut sen puremaa? Säikähdyksestä johtuva jännitys saa aikaan fyysisiä oireita, joita Kirsi tunsi. Oikean puolen käden ja jalan puutumista ja puristavaa tunnetta rinnassa. Mitä jos tämä ei päättynytkään vielä? Minä olin 2600 km päässä vailla mitään mahdollisuuksia ehtiä kotiin seuraavan vuorokauden sisällä. Matkalla raamattukoululle Kirsi kävi sairaalassa tarkastuksessa ja onneksi mitään jälkiä puremasta ei ollut. Fyysisesti kaikki oli kunnossa.

Henkisesti ja hengellisesti moni asia oli vielä kuitenkin kesken tai vasta alussa. Pelko ja epävarmuus olivat pinnassa. Kumpikin meistä kävi tahollaan läpi tuntemuksia. Mietimme voimmeko enää asua tässä talossa jne. Tarina on vielä kesken, mutta olemme voiton puolella. Koemme, että pelko on juuri se, mitä vihollinen on yrittänyt tuoda elämäämme koko tämän 10 vuoden ajan. Pelko lapsista ja turvallisuudesta.

Miksi tämä tapahtui juuri nyt? Ensinnäkin emme olleet perheenä yhdessä vaan erillään. Mahtava tilaisuus ruokkia epävarmuutta ja pelkoa. Toiseksi, Kirsin työ lapsityön parissa on ottamassa vihdoin harppauksia eteenpäin. Kolmanneksi, opetusviikko Indonesiassa on menneinä vuosina ollut hengellisesti erityisen antoisa. Neljänneksi, koemme olevamme oikeassa paikassa ja työssä oikeiden ihmisten kanssa ja meillä on hyvä olla.
Ja miksi juuri tuo käärme?  Koska tieto lisää tuskaa….ja pelkoa.

Hengellinen sodankäynti ei näy eikä kuulu enkelten välisenä miekkojen kalisteluna, vaan tuntuu juuri siinä heikoimmassa kohdassa ja heikoimmalla hetkellä. Sitä tämä sodankäynti meillä on ollut, pelkoja ja niiden voittamista yhdessä Jumalan kanssa. Siksi on tärkeää, että muistatte meitä rukouksin…Siinä heikoimmassa hetkessä omat rukoukset ovat niin heikkoja. Tarvitsemme tukea.


(teksti Tuomo, Kirsi editoi ja tarkensi)