Tänä keväänä olemme olleet jälleen erilaisessa puhuttelussa. Olemme joutuneet miettimään omaa paikkaamme ja kutsuamme uudelleen. Sekä sen hintaa. Seuraavassa Kirsin ja hänen isänsä Heimon yhdessä kirjoittama juttu, joka julkaistiin Tikkakosken helluntaiseurakunnan touko-kesäkuun srk-lehdessä. Mustat tekstit Heimon, oranssit Kirsin.
---
Elämämme ei aina kulje niinkuin olemme suunnitelleet, jokainen on huomannut varmaan sen. Sain sen itse konkreettisella tavalla kokea vajaa kolme kuukautta sitten. Tavalliselta tuntunut flunssa muuttui taudiksi, joka vei tilanteeseen jossa ihmistaito loppui, oli vain kivunlievitys. Sanat jotka viimeiseksi kuulin ennen kuin menetin tajuntani oli: "mitä me teemme tämä mies kuolee käsiimme".
Perjantaina 1.3. illalla sain kotiimme Bangkokiin puhelinsoiton teho-osaston lääkäriltä Suomesta. Isän kunto oli romahtanut edellisenä yönä ja hänet oli jouduttu nukuttamaan ja relaksoimaan täysin koneen hengittäessä hänen puolestaan. Lääkäri kuulosti puhuessaan todella vakavalta, eikä uskaltanut antaa minkäänlaista toivoa selviämisen suhteen. Sikainfluenssan jälkitautina tullut molemminpuolinen keuhkokuume oli vaurioittanut keuhkoja pahasti, ja juuri minkäänlaista hapettumista keuhkoissa ei tapahtunut. Lääkäri kertoi, että koneen säädöt olivat täysillä, ja heidän keinonsa olivat lopussa. Puhelun loputtua alkoi ”epätodellinen” vaihe. Olimme ajatelleet pahimman vaiheen olevan jo ohi, ja isän olevan jo kuntoutumassa, joten puhelu on todellinen sokki. Kuin automaattiohjauksella aloimme selvittää asioita ja sain varattua itselleni lennot seuraavalle päivälle. Saga itki ja Daniel katsoi suurilla ruskeilla silmillään minua, ja kysyi, että ”selviääkö pappa?” Enää en uskaltanut vastata hänelle kevyesti, että ”Tottakai selviää!” Nyt oli sanottava, että papan elämä on Taivaan Isän käsissä, ja me voimme vaan rukoilla.. Emme kukaan oikein käsittänyt tilannetta. Tässä oli se hetki, kun todella tajusimme olevamme ”liian kaukana”.
Minut herätetään lääkkeillä muutaman vuorokauden kuluttua. Näen nuoremman tyttäremme Virven kasvot, mutta en tiennyt missä olen ja mitä on tapahtunut. Aiemmin kuulemani sanat "kuolee käsiimme" tulivat mieleeni. Olinko kuitenkin elossa? Näin tutun lääkärin, ja silloin ajatus selkeni sen verran, että ajattelin: Onko Jumalalla vielä jokin tehtävä joka Hän tahtoo minun tekevän? Tämän jälkeen vaivuin jälleen uneen, ja sitä kesti noin viikon. Olen miettinyt paljon sitä, olisinko ollut valmis siirtymään ajasta ikuisuuteen? Olinko selvittänyt kaikki asiat muiden läheisteni ja ennen kaikkea Jumalan kanssa?
Saavuin Suomeen sunnuntaina aikaisin aamulla. Ystäväni Liisa oli minua vastassa Helsingissä ja lumipyryssä matkasimme kohti Jyväskylää. Äiti ja Virve odottivat minua keskussairaalassa ja yhdessä menimme isän luo teho-osastolle. Isän nukutusta oli tuona aamuna saatu kevennettyä, ja hänellä oli silmät auki jonkun aikaa. Ensimmäinen tunne oli helpotus - tilannehan näytti paljon paremmalta, mihin olin perjantaisen puhelun perusteella varautunut. Mutta samana iltana isän vointi jälleen huononi, ja nukutusta jouduttiin syventämään ja seuraavat kaksi päivää olivat jälleen kriittisiä. Isä oli siis aivan tiedottomassa tilassa, syvässä unessa ja kone hengitti hänen puolestaan. Meille sanottiin: "Nyt tarvitaan aikaa. Toivottavasti sydän ja munuaiset kestävät."
Istuimme äitin ja Virven kanssa teho-osastolla joka päivä aamupäivästä iltaan. Isä oli monien koneiden ympäröimänä, letkuja kulki sinne tänne, koneet ja monitorit piippasivat mikä milloinkin omalla ominaisäänellään. Opimme kuulemaan, mikä piippaus oli lääkeruiskun tyhjentymisen ääni, mikä taas kertoi liian alhaisesta sykkeestä tai huonoista happiarvoista. Opimme myös lukemaan joidenkin perusmonitorien lukemia, mitkä happiarvot olivat isälle ”tyydyttävät”, millainen hengitys- ja pulssikäyrä olivat riittävät. Ensimmäisenä päivänä jokainen monitorin hälytys sai minut hyppäämään penkiltä ja välillä tuntui, että oma sydän kyllä pettää ennen kuin isän sydän! Lääkärit kehuivatkin moneen kertaan isän olevan sitkeä ja taistelevan koko muulla kropallaan, vaikka keuhkojen toiminta oli todella heikkoa, lähes olematonta. Keuhkovaurion sanottiin olevan todella laaja, ja että isällä olisi parhaimmillaankin edessään useiden kuukausien sairaalassaolo - eikä osa keuhkojen vaurioista todennäköisesti tulisi parantumaan entiselleen. Me olimme kuitenkin iloisia joka ainoasta päivästä, kun tilanne oli edes sama, eikä mennyt huonompaan. Roikuimme kiinni pienimmissäkin toivonrippeessä.
Niin lohduton ja lääketieteellisesti toivoton kuin isän tilanne olikin, saimme koko tuon ajan kokea ihmeellistä rauhaa. Tiesimme isän olevan Jumalan suunnitelmassa, mitä sitten tapahtuisikaan. Tiesimme ihmisten ympäri maailmaa rukoilevan isän puolesta, ja se antoi voimaa myös niissä hetkissä, kun itse pystyi ainoastaan istumaan ajatukset tyhjinä isän vierellä. Äiti oli uskomattoman rauhallinen, istui isän vieressä ja piti häntä kädestä. Rauha ja levollisuus oikein huokui hänestä. Siinä istui rohkea, ja vahva nainen, joka oli uskaltanut luovuttaa miehensä Jumalan käsiin täysin!
Sitten eräänä aamuna loppuviikosta - taisi olla perjantai - mennessämme jälleen osastolle, löysimme isän silmät auki odottamassa. Hoitaja sanoi hänen kysyneen elekielellä monta kertaa kelloa, odotti siis äitiä! Kyllä oli sanoinkuvaamattoman iloinen olo nähdä isä silmät auki ja ensimmäistä kertaa jälleen ”tässä maailmassa”! Hän tunnisti minutkin ja kun kerroin, että olen ollut Suomessa jo monta päivää ja istunut tässä vieressä äidin kanssa, isä näytti hämmästyneeltä. Vaikka hän olikin raottanut silmiään välillä, ei hänellä ollut niistä hetkistä mitään muistikuvaa. Viikko oli pyyhkiytynyt pois isän muistista kokonaan.
Maatessani teho-osaston sängyllä kyynel vierähti monta kertaa miettiessäni tätä uutta mahdollisuutta. En mieti mikä tuo tehtävä on, vaan olenko arvollinen täyttämään sen. Siihen pyydän voimaa ja viisautta Elämän Antajalta. Hän on sen minullekin antanut ja vain Hän sen voi ottaa pois. Kiitän tästä lahjasta. Haluan myös kiittää kaikkia esirukoilijoita ja perhettäni, että jaksoitte kantaa minua Isän eteen.
- Heimo -
Toipuminen lähti tuosta etenemään hurjin harppauksin, ja minä palasin perheeni luo Thaimaahan. Isän hengitysputki pystyttiin poistamaan seuraavana maanantaina ja torstaina isä siirrettiin tavalliselle keuhko-osastolle. Sieltä hänet kotiutettiin seuraavana maanantaina, vaikka jalat eivät vielä toimineet ja hän oli täysin äidin autettavana. Sairaalasta he saivat kotiin apuvälineitä, jotta pärjäsivät perusaskareista. Sairaalassa isä olisi ollut alttiina monille eri pöpöille, jota huonokuntoiset keuhkot eivät olisi kenties kestäneet. Noin kuukauden verran isän vielä pyydettiin välttelemään ihmisjoukkoja ja pysyttelemään kotona. Siksi vierailijoitakin joudutaan vielä rajoittamaan. Fyysinen kunto meni kuukauden täydessä vuodelevossa ja rajun taudin vuoksi niin huonoksi, että vasta huhtikuun puolessa välissä isä pystyi ottamaan ensimmäiset varovaiset askeleet ilman tukea. Pitkä matka on vielä edessä, mutta isän periksiantamaton luonne, äidin mahtava apu ja tuki, sekä lastenlasten tsemppaukset pitävät isän ja papan tavoitteen korkealla! Kiitos kaikista esirukouksista, sekä myös taloudellisesta avusta niille, jotka osallituitte matkalippujeni kustannuksiin erittäin lyhyellä varoitusajalla!
Jumalalle Suuresta ihmeestä Kiitollisena,
Kirsi,
Bangkok, Thaimaa
(14.4.2013)
--
Päivitystä isän tämänhetkiseen tilanteeseen 22.5.2013:
Isän kunto kohenee pikkuhiljaa. Sairaalassa hänen painonsa putosi 14 kg, mutta nyt painokin on jo nousussa. Kova yskä yhä vaivaa pienenkin ponnistelun jälkeen, tai jos puhuu pitkään. Mutta päivittäiset askareet sujuvat jo ilman apua.
Kun itse luen tuota kuukausi sitten kirjoittamaani juttua, palaan ajatuksissani noihin päiviin sairaalassa ja kotona. Ja itken joka kerta. Isä kirjoitti tuossa miettineensä, että olisiko hän ollut valmis lähtemään?
Minä en olisi ollut valmis menettämään isääni! Joten kiitän Jumalaa yhä päivittäin, että saimme jatkoaikaa!
Tukikohtamme sijaitsi jälleen omassa kodissamme Keski-Suomessa, jota Kirsin vanhemmat asuttavat meidän kentälläoloajat. Vuosienkin jälkeen on ihana palata "omiin nurkkiin", missä odottavat tutut ja turvalliset asiat. Oma kotipiha, jonka mummu ja pappa ovat saaneet kukoistamaan ihanine kukkineen, koira (jonka tosin jätimme Suomeen pienenä pentuna, ja josta oli tullut aivan jätti!), maailman paras sauna... Ja lähellä lisää rakkaita ihmisiä!
