Hengellinen sodankäynti tai vihollisen hyökkäys - miltä se näyttää…

Syyskuussa opetin Indochina- raamattukoulun oppilaille uskon perusteita. Kurssilla huomasimme, että ainoastaan Jumala on kaikkitietävä, kaikkivoiva, kaikkialla läsnäoleva jne. Kaikki luotu on rajallista. Tästä johtuen sielunvihollinen, Saatana tai mitä nimitystä hänestä halutaankin käyttää, ei ole samaa suuruusluokkaa Jumalan kanssa. Langenneena enkelinä, rajallisena monin tavoin, hän ei voi hyökätä suoraan Jumalaa vastaan vaan keskittää voimansa Jumalan suunnitelman tuhoamiseen. Vihollinen haluaa tuhota kaiken mikä Jumalalle on rakasta, viatonta, puhdasta… Siksi näemme niin paljon esimerkiksi lapsiin kohdistuvaa pahuutta.

Miltä vihollisen hyökkäykset käytännössä sitten näyttävät meidän elämässä? Tässä yksi pieni esimerkki:

Pari viikkoa sitten lapsia kouluun viedessä näin tiellä auton alle jääneenä musta-valkoisen käärmeen. Totesin Kirsille, että tuo väritys jo kertoo siitä, että käärme on varmasti myrkyllinen. Kirsi ryhtyi mielenkiinnosta etsimään kuvia ja tietoa käärmeestä. Kävi ilmi, että kyseinen käärme kuuluu viiden maailman myrkyllisimman käärmeen joukkoon, mutta sitä näkee äärimmäisen harvoin, sillä se liikkuu yöllä. Joku ”käärmebongari” on vuosia yrittänyt löytää käärmettä luonnosta siinä onnistumatta. Erikoisuutena käärmeessä on se, että sen puremaa ei välttämättä tunne lainkaan vaan oireet vain ilmaantuvat myöhemmin. Jopa 50% vastalääkkeen saaneistakin menehtyy puremaan. Mutta käärme tosiaan on harvinainen näky, vaikka niitä harvoin tapaa, eikä se onneksi ole aggressiivinen. Totesimme, että ei varmaankaan ole huolta asiasta.

Syys-lokakuun vaihteessa olin opettamassa Indonesiassa ja Kirsi jäi lasten kanssa viikoksi kotiin. Suunnitelmana oli, että Kirsi siirtyy lasten kanssa jossakin vaiheessa raamattukoululle, koska siitä on helpompi viedä lapsia kouluun ja sähkökatkojen vuosi on mukavampaa olla siellä. Maanantai-iltana olin juuri pitänyt saarnan Indonesiassa, kun saan Kirsiltä viestin, että meillä kotona on käärme. Sisällä talossa, makuuhuoneen oven edessä… ja kyllä, se oli todellakin tuo samainen multi- banded Krait -käärme. Se jonka piti olla äärimmäisen harvinainen. Kirsi oli makuuhuoneeseen mennessä lähes astunut sen päälle, vain noin 10cm päähän. Tilanne selvisi niin, että Kirsi sai hälytettyä kylältä apua ja käärme saatiin tapettua.

Tarina ei kuitenkaan lopu tähän. Seuraavaksi iski todellisuus ja pelko: kuinka lähellä se olikaan, mitä olisikaan voinut tapahtua, mitä jos Lidia tai muut lapset olisivat törmänneet siihen? Samantien alkoi pakkaaminen ja siirtyminen raamattukoululle. Sitten tuli se viimeinen isku… mitä jos käärme ehtikin purra ja Kirsi ei vaan tuntenut sen puremaa? Säikähdyksestä johtuva jännitys saa aikaan fyysisiä oireita, joita Kirsi tunsi. Oikean puolen käden ja jalan puutumista ja puristavaa tunnetta rinnassa. Mitä jos tämä ei päättynytkään vielä? Minä olin 2600 km päässä vailla mitään mahdollisuuksia ehtiä kotiin seuraavan vuorokauden sisällä. Matkalla raamattukoululle Kirsi kävi sairaalassa tarkastuksessa ja onneksi mitään jälkiä puremasta ei ollut. Fyysisesti kaikki oli kunnossa.

Henkisesti ja hengellisesti moni asia oli vielä kuitenkin kesken tai vasta alussa. Pelko ja epävarmuus olivat pinnassa. Kumpikin meistä kävi tahollaan läpi tuntemuksia. Mietimme voimmeko enää asua tässä talossa jne. Tarina on vielä kesken, mutta olemme voiton puolella. Koemme, että pelko on juuri se, mitä vihollinen on yrittänyt tuoda elämäämme koko tämän 10 vuoden ajan. Pelko lapsista ja turvallisuudesta.

Miksi tämä tapahtui juuri nyt? Ensinnäkin emme olleet perheenä yhdessä vaan erillään. Mahtava tilaisuus ruokkia epävarmuutta ja pelkoa. Toiseksi, Kirsin työ lapsityön parissa on ottamassa vihdoin harppauksia eteenpäin. Kolmanneksi, opetusviikko Indonesiassa on menneinä vuosina ollut hengellisesti erityisen antoisa. Neljänneksi, koemme olevamme oikeassa paikassa ja työssä oikeiden ihmisten kanssa ja meillä on hyvä olla.
Ja miksi juuri tuo käärme?  Koska tieto lisää tuskaa….ja pelkoa.

Hengellinen sodankäynti ei näy eikä kuulu enkelten välisenä miekkojen kalisteluna, vaan tuntuu juuri siinä heikoimmassa kohdassa ja heikoimmalla hetkellä. Sitä tämä sodankäynti meillä on ollut, pelkoja ja niiden voittamista yhdessä Jumalan kanssa. Siksi on tärkeää, että muistatte meitä rukouksin…Siinä heikoimmassa hetkessä omat rukoukset ovat niin heikkoja. Tarvitsemme tukea.


(teksti Tuomo, Kirsi editoi ja tarkensi)
 

Aamun ajatuksia

Keskiviikkoaamun opetussessio on nyt pidetty. Sain hetken taukoa ja aikaa koota ajatuksia sekä valmistella päivän myöhempiä opetuksia. Tarkoitus on opettaa puolitoista tuntia myös toisen vuoden oppilaita iltapäivällä. Heitä on kaikkiaan hieman yli 40 ja he ovat palanneet vuoden harjoittelujaksolta takaisin koululle.

Aamulla siirryimme oppilaiden kanssa tutkimaan lähetystyötä Uudessa Testamentissa. Tutustuimme Jeesuksen viimeisiin sanoihin. Mikä oli se asia, jonka Jeesus halusi opetuslasten muistavan??? Menkää kaikkeen maailmaan… Jatko kysymys oppilaille oli  - kuinka monen kotiseurakunta on jollain tavalla mukana lähetystyössä. Yhden tytön käsi nousi. Sen jälkeen keskustelimme siitä, mitkä ovat mahdollisia syitä siihen, että Indonesian seurakunnat eivät ole vielä ryhtyneet tekemään lähetystyötä. Keskustelu jatkuu myöhemmin.

Indonesiassa on yli 17000 helluntaiseurakuntaa, joista yli 2400 on perustettu Palempangin raamattukoulun pioneerien kautta. Kun tämä ja muiden maiden ”nukkuvat jättiläiset” saadaan heräämään lähetystyöhön, tulee lähetystehtävän loppuun saattaminen huomattavasti lähemmäksi. Jos Suomen reilu 200 helluntaiseurakuntaa pystyy lähettämään 200 - 300 lähettiä, niin mikä onkaan se potentiaali Indonesiassa. On mahtavaa olla mukana tässä prosessissa ja näiden ”sissitaistelijoiden” elämässä.

Kävin äsken kävelyllä ympäri kampusta ja ohitin marttyri Stanleyn rukoushuoneen. Sydän meinaa pakahtua ajatuksesta, että Stanley on kävellyt näitä samoja polkuja, ollut näissä huoneissa ja antoi elämänsä evankeliumin tähden aivan kuten Stefanus Raamatussa. Ja vielä riipaisevampi ajatus on se, että tämän jälkeen kymmenet nuoret halusivat lähteä tuohon samaan kylään julistamaan evankeliumia…. Tämä laittaa väkisinkin omat ongelmat ja ajatukset oikeaan perspektiiviin…. On kunnia olla mukana näiden ihmisten elämässä. Kiitos kaikille teille, jotka teitte tämän matkan mahdolliseksi.

SATTUMAA VAI UUDEN ALKU?

Tänä keväänä olemme olleet jälleen erilaisessa puhuttelussa. Olemme joutuneet miettimään omaa paikkaamme ja kutsuamme uudelleen. Sekä sen hintaa. Seuraavassa Kirsin ja hänen isänsä Heimon yhdessä kirjoittama juttu, joka julkaistiin Tikkakosken helluntaiseurakunnan touko-kesäkuun srk-lehdessä. Mustat tekstit Heimon, oranssit Kirsin.

---

Elämämme ei aina kulje niinkuin olemme suunnitelleet, jokainen on huomannut varmaan sen. Sain sen itse  konkreettisella tavalla kokea vajaa kolme kuukautta sitten. Tavalliselta tuntunut flunssa muuttui taudiksi, joka vei tilanteeseen jossa ihmistaito loppui, oli vain kivunlievitys. Sanat jotka viimeiseksi kuulin ennen kuin menetin tajuntani oli: "mitä me teemme tämä mies kuolee käsiimme".

Perjantaina 1.3. illalla sain kotiimme Bangkokiin puhelinsoiton teho-osaston lääkäriltä Suomesta. Isän kunto oli romahtanut edellisenä yönä ja hänet oli jouduttu nukuttamaan ja relaksoimaan täysin koneen hengittäessä hänen puolestaan. Lääkäri kuulosti puhuessaan todella vakavalta, eikä uskaltanut antaa minkäänlaista toivoa selviämisen suhteen. Sikainfluenssan jälkitautina tullut molemminpuolinen keuhkokuume oli vaurioittanut keuhkoja pahasti, ja juuri minkäänlaista hapettumista keuhkoissa ei tapahtunut. Lääkäri kertoi, että koneen säädöt olivat täysillä, ja heidän keinonsa olivat lopussa. Puhelun loputtua alkoi ”epätodellinen” vaihe. Olimme ajatelleet pahimman vaiheen olevan jo ohi, ja isän olevan jo kuntoutumassa, joten puhelu on todellinen sokki. Kuin automaattiohjauksella aloimme selvittää asioita ja sain varattua itselleni lennot seuraavalle päivälle. Saga itki ja Daniel katsoi suurilla ruskeilla silmillään minua, ja kysyi, että ”selviääkö pappa?” Enää en uskaltanut vastata hänelle kevyesti, että ”Tottakai selviää!” Nyt oli sanottava, että papan elämä on Taivaan Isän käsissä, ja me voimme vaan rukoilla.. Emme kukaan oikein käsittänyt tilannetta. Tässä oli se hetki, kun todella tajusimme olevamme ”liian kaukana”.

Minut herätetään lääkkeillä muutaman vuorokauden kuluttua. Näen nuoremman tyttäremme Virven kasvot, mutta en tiennyt missä olen ja mitä on tapahtunut. Aiemmin kuulemani sanat "kuolee käsiimme" tulivat mieleeni. Olinko kuitenkin elossa?  Näin tutun lääkärin, ja silloin ajatus selkeni sen verran, että ajattelin: Onko Jumalalla vielä jokin tehtävä joka Hän tahtoo minun tekevän? Tämän jälkeen vaivuin jälleen uneen, ja sitä kesti noin viikon. Olen miettinyt paljon sitä, olisinko ollut valmis siirtymään ajasta ikuisuuteen? Olinko selvittänyt kaikki asiat muiden läheisteni ja ennen kaikkea Jumalan kanssa? 

Saavuin Suomeen sunnuntaina aikaisin aamulla. Ystäväni Liisa oli minua vastassa Helsingissä ja lumipyryssä matkasimme kohti Jyväskylää. Äiti ja Virve odottivat minua keskussairaalassa ja yhdessä menimme isän luo teho-osastolle. Isän nukutusta oli tuona aamuna saatu kevennettyä, ja hänellä oli silmät auki jonkun aikaa. Ensimmäinen tunne oli helpotus - tilannehan näytti paljon paremmalta, mihin olin perjantaisen puhelun perusteella varautunut. Mutta samana iltana isän vointi jälleen huononi, ja nukutusta jouduttiin syventämään ja seuraavat kaksi päivää olivat jälleen kriittisiä. Isä oli siis aivan tiedottomassa tilassa, syvässä unessa ja kone hengitti hänen puolestaan. Meille sanottiin: "Nyt tarvitaan aikaa. Toivottavasti sydän ja munuaiset kestävät."

Istuimme äitin ja Virven kanssa teho-osastolla joka päivä aamupäivästä iltaan. Isä oli monien koneiden ympäröimänä, letkuja kulki sinne tänne, koneet ja monitorit piippasivat mikä milloinkin omalla ominaisäänellään. Opimme kuulemaan, mikä piippaus oli lääkeruiskun tyhjentymisen ääni, mikä taas kertoi liian alhaisesta sykkeestä tai huonoista happiarvoista. Opimme myös lukemaan joidenkin perusmonitorien lukemia, mitkä happiarvot olivat isälle ”tyydyttävät”, millainen hengitys- ja pulssikäyrä olivat riittävät. Ensimmäisenä päivänä jokainen monitorin hälytys sai minut hyppäämään penkiltä ja välillä tuntui, että oma sydän kyllä pettää ennen kuin isän sydän! Lääkärit kehuivatkin moneen kertaan isän olevan sitkeä ja taistelevan koko muulla kropallaan, vaikka keuhkojen toiminta oli todella heikkoa, lähes olematonta. Keuhkovaurion sanottiin olevan todella laaja, ja että isällä olisi parhaimmillaankin edessään useiden kuukausien sairaalassaolo - eikä osa keuhkojen vaurioista todennäköisesti tulisi parantumaan entiselleen. Me olimme kuitenkin iloisia joka ainoasta päivästä, kun tilanne oli edes sama, eikä mennyt huonompaan. Roikuimme kiinni pienimmissäkin toivonrippeessä. 

Niin lohduton ja lääketieteellisesti toivoton kuin isän tilanne olikin, saimme koko tuon ajan kokea ihmeellistä rauhaa. Tiesimme isän olevan Jumalan suunnitelmassa, mitä sitten tapahtuisikaan. Tiesimme ihmisten ympäri maailmaa rukoilevan isän puolesta, ja se antoi voimaa myös niissä hetkissä, kun itse pystyi ainoastaan istumaan ajatukset tyhjinä isän vierellä. Äiti oli uskomattoman rauhallinen, istui isän vieressä ja piti häntä kädestä. Rauha ja levollisuus oikein huokui hänestä. Siinä istui rohkea, ja vahva nainen, joka oli uskaltanut luovuttaa miehensä Jumalan käsiin täysin!

Sitten eräänä aamuna loppuviikosta - taisi olla perjantai - mennessämme jälleen osastolle, löysimme isän silmät auki odottamassa. Hoitaja sanoi hänen kysyneen elekielellä monta kertaa kelloa, odotti siis äitiä! Kyllä oli  sanoinkuvaamattoman iloinen olo nähdä isä silmät auki ja ensimmäistä kertaa jälleen ”tässä maailmassa”! Hän tunnisti minutkin ja kun kerroin, että olen ollut Suomessa jo monta päivää ja istunut tässä vieressä äidin kanssa, isä näytti hämmästyneeltä. Vaikka hän olikin raottanut silmiään välillä, ei hänellä ollut niistä hetkistä mitään muistikuvaa.  Viikko oli pyyhkiytynyt pois isän muistista kokonaan. 

Maatessani teho-osaston sängyllä kyynel vierähti monta kertaa miettiessäni tätä uutta mahdollisuutta. En mieti mikä tuo tehtävä on, vaan olenko arvollinen täyttämään sen. Siihen pyydän voimaa ja viisautta Elämän Antajalta. Hän on sen minullekin antanut  ja vain Hän sen voi ottaa pois. Kiitän tästä lahjasta. Haluan myös kiittää kaikkia esirukoilijoita ja perhettäni, että jaksoitte kantaa minua Isän eteen.

- Heimo -

Toipuminen lähti tuosta etenemään hurjin harppauksin, ja minä palasin perheeni luo Thaimaahan. Isän hengitysputki pystyttiin poistamaan seuraavana maanantaina ja torstaina isä siirrettiin tavalliselle keuhko-osastolle. Sieltä hänet kotiutettiin seuraavana maanantaina, vaikka jalat eivät vielä toimineet ja hän oli täysin äidin autettavana. Sairaalasta he saivat kotiin apuvälineitä, jotta pärjäsivät perusaskareista. Sairaalassa isä olisi ollut alttiina monille eri pöpöille, jota huonokuntoiset keuhkot eivät olisi kenties kestäneet. Noin kuukauden verran isän vielä pyydettiin välttelemään ihmisjoukkoja ja pysyttelemään kotona. Siksi vierailijoitakin joudutaan vielä rajoittamaan. Fyysinen kunto meni kuukauden täydessä vuodelevossa ja rajun taudin vuoksi niin huonoksi, että vasta huhtikuun puolessa välissä isä pystyi ottamaan ensimmäiset varovaiset askeleet ilman tukea. Pitkä matka on vielä edessä, mutta isän periksiantamaton luonne, äidin mahtava apu ja tuki, sekä lastenlasten tsemppaukset pitävät isän ja papan tavoitteen korkealla! Kiitos kaikista esirukouksista, sekä myös taloudellisesta avusta niille, jotka osallituitte matkalippujeni kustannuksiin erittäin lyhyellä varoitusajalla!  

Jumalalle Suuresta ihmeestä Kiitollisena, 

Kirsi, 

Bangkok, Thaimaa

(14.4.2013)

--

Päivitystä isän tämänhetkiseen tilanteeseen 22.5.2013:

Isän kunto kohenee pikkuhiljaa. Sairaalassa hänen painonsa putosi 14 kg, mutta nyt painokin on jo nousussa. Kova yskä yhä vaivaa pienenkin ponnistelun jälkeen, tai jos puhuu pitkään. Mutta päivittäiset askareet sujuvat jo ilman apua. 

Kun itse luen tuota kuukausi sitten kirjoittamaani juttua, palaan ajatuksissani noihin päiviin sairaalassa ja kotona. Ja itken joka kerta. Isä kirjoitti tuossa miettineensä, että olisiko hän ollut valmis lähtemään? 

Minä en olisi ollut valmis menettämään isääni! Joten kiitän Jumalaa yhä päivittäin, että saimme jatkoaikaa!   

Leirillä Phitsanulokissa

Viime viikonloppuna olimme vierailulla Phitsanulokissa, olimme mukana Phitsanulokin ja Nakonthain seurakuntien yhteisellä leirillä, joka pidettiin Phetsabunin läänissä Khao Khon luonnonpuiston leirintäalueella.. Paikalla oli reilut 300 thailaista, ja ohjelmassa oli opetusta kahdessa ryhmässä, varttuneemmille ja nuorisolle omat Raamattutuntinsa.

Perjantai-illan aloitustilaisuudessa oli hieno hetki. Salista sammutettiin valot ja tuli täysin pimeää. Kokouksen johtaja sytytti kynttilän kuvaten Jumalan rakkautta uskovan sydämessä. Kaikille salissa olijoille oli jaettu kynttilät, ja valo lähti leviämään yhdestä kynttilästä rivi kerrallaan, kunnes koko sali oli täynnä hohtavaa valoa. Pyhä Henki oli läsnä ja rukous nousi spontaanisti ihmisten huulilta. Jumala puhui myös minun sydämelleni. Rukoilin, että Jumala saisi käyttää minun pienen kynttiläni liekkiä täällä pimeyden keskellä. Yksi tuikku valaisee pienen alueen, mutta jos se saa levitä, valo laajenee nopeasti. Jos minun kynttiläni voisi antaa liekin kahteen sydämeen, heidän kahteen uuteen jne., voisi näin valo laajeta moninkertaiseksi...

Tässä haaste myös Sinulle: Ota ”kohteeksesi” kaksi ihmistä, joiden puolesta alat aktiivisesti rukoilla ja jotka haluaisit johdattaa Jumalan luo. Rukoillen, että sinun kynttilästäsi voisi valo laajeta ympäristöön.. Muistaen, että itse emme voi valoa toisen sydämessä sytyttää, sen tekee Kaikkivaltias Jumala. Me voimme olla vain välikappaleina.

Matt 5: 14-16:

” Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä;
 eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan,
ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville.
 Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä,
että he näkisivät teidän hyvät tekonne
ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.”